Kansanedustaja Marko Kilpi: Keskuudessamme kasvaa työkyvyttömiä lapsia
Keskustelin juuri erään kokeneen opettajan kanssa, joka työskentelee idyllisessä, noin 10 000 asukkaan pikkukaupungissa. Kaupunki sijaitsee etäällä kasvukeskuksista, kaukana urbaanista sykkeestä, keskellä kaunista, rauhallista suomalaista luontoa.
Opettaja kertoi, että ennen luokassa oli vain muutamia, jotka tarvitsivat erityistä tukea, joilla on oppimisvaikeuksia ja keskittymishäiriöitä. Heitä oli selvä vähemmistö. Nykyään tilanne on kääntynyt täysin toisinpäin. Selvää vähemmistöä edustavat ne, jotka eivät kärsi mistään mainittavasta koulunkäyntiä vaikeuttavasta häiriöstä.
Se ei vielä minua yllättänyt, mutta se pysäytti, kun opettaja kertoi, että hän on törmännyt jo pitemmän aikaa lapsiin, jotka eivät osaa leikkiä. Kun heidät viedään hiekkalaatikolle, lelujen keskelle, he eivät tiedä, mitä niillä pitäisi tehdä. Tilanne on todella eriskummallinen. Leikki on lapsen työtä. Sitä kautta he oppivat sosiaalisia taitoja, kehittävät ja toteuttavat mielikuvitustaan. Mikään ei ole lapselle niin kehittävää kuin leikki. Keskuudessamme kasvaa toisin sanoen työkyvyttömiä lapsia.
Olemme saaneet jälleen kerran lukea uutisista vakavista väkivaltarikoksista, joissa tekijä ja uhri ovat selvästi alaikäisiä. Voisi kuvitella, että nämä ilmiöt ovat isojen kaupunkien vitsauksia, mutta näin ei ole. Samalle viikolle sattuneet kolme puukotustapausta ovat tapahtuneet kaikki eri puolilla maata, isoissa ja pienissä kaupungeissa. Tämä ongelma ja ilmiö koskettaa siis meitä kaikkia.
Siinä vaiheessa, kun pienet lapset eivät osaa enää leikkiä ja kun alakouluikäiset puukottelevat toisiaan kesken koulupäivän, jonkinlainen raja on ylitetty. Siinä kohtaa meidän kaikkien pitää viimeistään herätä. Kuten aiemminkin on tullut todettua, yksi merkittävimmistä syistä tähän muutokseen voi hyvinkin olla sosiaalinen media, todellisuuden kokeminen älylaitteiden kautta. Puhutaan diginatiivien sukupolvista. Kannattaakin miettiä, että mitä se diginatiivisuus ihan oikeasti tarkoittaa.
Väitän, että vahinko on jo tapahtunut. Nyt on tehtävä pikaisesti korjaavia toimenpiteitä. Kouluihin pitää saada lisää tekeviä ja auttavia käsiä. Pitää olla koulupsyykkareita ja kuraattoreita. Tiedon eri toimijoiden välillä pitää kulkea. Valtavasti resursseja ja aikaa hukataan, kun tieto ei kulje. Luokkakoot pitää saada pienemmiksi.
Mielenterveyspalvelut on saatava kuntoon. Meillä ei hoideta mielenterveyttä, ja se aiheuttaa valtavasti kustannuksia ja kärsimystä. Pitää saada matalan kynnyksen oikea-aikaista apua mahdollisimman helposti saataville. Nykyään pahimmillaan on niin, että jopa nuorenkin ihmisen pitää tehdä itsemurhayritys ennen kuin apua saa. Kynnys avun saamiseksi ei voi olla enää korkeampi. Poliisin resursseja on lisättävä, jotta ennaltaestävää työtä voidaan tehdä vaikuttavasti. Samoin varsinkin etsivän nuorisotyön resursseja on lisättävä. Moniammatillisuus on tässä valttia.
Tässä on kysymys lapsista ja nuorista. Kyse on siis meidän tulevaisuudestamme. Jos heidän hyvinvointiaan ja tasapainoista elämää ei saada turvattua, meidän kaikkien tulevaisuutemme on uhattuna. Se on kylmä, ikävä tosiasia.
Kaikista vaikuttavin työ tällaisen kehityksen katkaisemiseksi tehdään lopulta kotona. Vanhempien pitää saada riittävästi tukea vanhemmuuteen, kasvatustyöhön, mutta samalla pitää jokaisen havahtua nyt tilanteeseen. Kasvatus on kuitenkin ensisijaisesti vanhempien vastuulla. Onko siitä vastuusta pidetty riittävästi huolta? Mitä pitäisi tehdä paremmin? Mitä enemmän? Onko kaikki ok?
Marko Kilpi
kansanedustaja, kansanedustajaehdokas