”Sanovat, että politiikka on rikki, mutta oikeasti nämä nykyiset uudet liikkeet ja politiikkaurastaan luopuvat ovat vain jääneet tuijottamaan demokratian ”seiniä.” Kun kokonaisuus ja suunta hämärtyvät aletaan usein kritisoimaan prosesseja ja mekanismeja”, kirjoittaa Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen Jouni Holopainen tekstissään.
Vapaat yhteiskunnat perustuvat lähtökohtaisesti lupaukseen jostakin, joka yhdistää sen jäseniä. Perinteisiä esimerkkejä ovat Ruotsin kansankoti tai Yhdysvaltojen vahvaan perustuslakiin nojaavat yksilönoikeudet. Tällaiset lupaukset yhteiskunnan ja yhteisön ideaaleista ovat yhdistäneet kansaa vaikeinakin aikoina ja auttaneet kestämään demokratian konfliktisuutta, koska lopulta yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuneita yhdistää sama luottamus lupaukseen.
Entä Suomi? Nuoren kansakunnan alkuaskeleet olivat surullisen veriset. Lopulta yhdistäväksi tekijäksi muodostui nk. Talvisodan ihme, joka kantoi pitkään, mutta perustui ulkoiseen uhkaan eikä niinkään yhteiskunnan filosofiseen tai aatteelliseen perustaan. Kylmän sodan päätyttyä ja ylisukupolvellisen muistin haalistuessa tämä side on menettänyt otettaan. Nykyinen yhteiskunnallinen keskustelu ja keskustelukulttuuri ovat mielestäni seurausta tämän siteen heikentymisestä. Ulkoisten uhkien haalistuttua ja ylhäältä annettujen kansallisromanttisten visioiden loputtua me olemme vasta aloittaneet keskustelemaan siitä mitä on Suomilupaus. Onko se pohjoismaalainen hyvinvointiyhteiskunta, jenkkiläinen ideaali äärimmäisen vapaista yksilöistä, jotain eurooppalaista vaiko vain markkinaväline nimeltä Oy Suomi Ab., jossa ainoa mittari on kilpailukyky ja kansalaiset ovat vain tuotannontekijöitä?
Nämä eivät ole koskaan helppoja keskusteluja. Ne ovat repiviä, riitaisia ja hitaita, mutta eivät merkkejä siitä, että politiikka on rikki. Ne ovat ilmiö, joka kertoo, että käymme perimmäistä keskustelua Suomesta ja sen olemuksesta. Tällaisten keskustelujen ei tulekaan olla kevyitä, helppoja tai someäänestyksin hoidettuja, koska historian valossa ne ovat johtaneet usein verenvuodatuksiin. Ne on siksi otettava asian vaatimalla vakavuudella ja ne vaativat aikaa. Sosiaalinen media, nopeat viestintäyhteydet ja reaaliaikainen tiedonvälitys lisäksi tuovat nämä ihmisten mieliin miltei 24/7 samalla, kun tutkitusti ihmisten keskittymiskyky on heikentynyt. Ei siis ole ihme, että asiat vaikuttavat kaoottisilta vaikka ne eivät sitä ole. Voikin Kekkosta mukaillen kysyä, että onko maallamme malttia löytää yhteinen lupaus? Yhteistä yhteiskuntafilosofiaa ei saa aikaan kirjekursseilla, tai twiiteillä.
Uskon kuitenkin, että kaiken turbulenssin jälkeen löydämme yhteisen lupauksen. Jos emme löydä sitä, niin meistä saattaa muodostua hajanaisten todellisuuksien kansakunta, jota sitoo vain jokin heikko, vielä tuntematon side. Itse toivon ensimmäistä vaihtoehtoa.
Jouni Holopainen
Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen
Yhteiskuntatieteen maisteri
